Niin... Aika lailla kliseinen otsikko, mutta luepa tämä juttu loppuun asti. Olipa kyse loukkaantumisesta, leikkauksesta toipumisesta tai vaikka ylipainon kanssa taistelemisesta, älä luovuta taistelua. Otan tässä esimerkiksi omat taisteluni. Tämä tarina on sairasteluista, polvileikkauksista toipumisista, vitullisesta epätoivosta ja siitä, miten pitkien kuntoutusjaksojen päässä alkaa näkyä valoa.
Urheileminen ja liikkuminen on ollut aina iso ja tärkeä osa elämää, enemmän tai vähemmän koko elämä. Rehellisesti sanottuna minua ei ole koskaan kiinnostanut mikään muu asia yhtä paljon. Välillä urheileminen on ollut ainoa asia, joka tässä elämässä on kiinnostanut.
2010 oikean polven eturistiside repesi ja liikkumiseen tuli muutaman kuukauden tauko. Polvea ei kuitenkaan operoitu, koska eturistiside ei mennyt poikki asti. Pari vuotta sinnittelin "paskalta" tuntuvalla polvella ja vuonna 2012 polvi sitten "paukahti" totaalisesti hyppytilanteessa rikkoen loputkin eturistisiteestä ja vaurioittaen samalla kummankin nivelkierukan. Polvi operoitiin muutaman kuukauden kuluttua. Eturistiside korjattiin, toinen kierukka ommeltiin ja toisesta poistettiin osa. Edessä vähintään puolen vuoden kuntoutus. Noin kolmen kuukauden jälkeen ommeltu kierukka petti ja edessä oli uusi tähystysleikkaus. Tästäkin kierukasta poistettiin nyt osa. Kuntoutus alkoi suurelta osin alusta. Puolen vuoden jälkeen polvi tuntui jo paremmalta, mutta ei siltä, kuin pitäisi (lääkärin ja fysioterapeutin mukaan). Sain "luvan" palata thainyrkkeilytreeneihin ja polvi pitäisi olla kunnossa.
Matkustin Thaimaahan 2013 ja treenasin paikallisella thainyrkkeilysalilla muutaman kuukauden. Marraskuussa sairastuin denguekuumeeseen ja vieläpä kaksi kertaa peräkkäin. Toisella kerralla jouduin sairaalahoitoon. Minulla oli korkea kuume ja nivelkipuja. Kipu tuntui siltä, kuin jokin söisi luita sisältä käsin. Maksa tulehtui myös pahasti ja turposi niin, että oli vaikeaa hengittää. "Turvonnut" maksa puristi vatsalihaksia ja minulla oli kovia vatsa- ja selkäkipuja. Veressä ei ollut verihiutaleita käytännössä lainkaan ja minua käskettiin muun muassa olemaan pesemättä hampaita, ettei verenvuotoa syntyisi, koska sitä ei saataisi loppumaan. Yhtenä yönä heräsin koviin kipuihin ja minun oli mentävä vessaan. Tippa kädessä raahasin koko telineen ja itseni huoneen päässä olevaan kylpyhuoneeseen. Pyörrytti. Virtsa oli veristä. Pyörryin ja "rösähdin" lattialle. Heräsin hetken päästä ja tippa/neula oli repinyt käteni auki ja siitä vuosi verta. Ryömin huoneessa olevalle vierassohvalle ja päässä alkoi huimata. Tuntui oikeasti siltä, että kuolen. Tuijotin kattoon ja mietin; "Tällä tavallako tämä loppuu? Vittu tähän kuppaseen thaimaalaiseen sairaalaan, yksin". No ei loppunut. Seuraava muistikuva on seuraavasta aamusta, kun hoitaja tökkii kättä neulalla ja hokee "take blood, take blood". Tämän pohjakosketuksen jälkeen kunto lähti onneksi tasaisesti nousemaan. Fyysinen kunto thainyrkkeilytreenejä ajatellen tosin romahti totaalisesti ja minua varoitettiin toipumisajan olevan pitkä, useita kuukausia. Ajattelin, että hyväkuntoisena tämä toipumisaika ei ole kovinkaan pitkä (ajattelin väärin). Muutaman viikon päästä menin takaisin thainyrkkeilysalille. Kunto oli romahtanut käsittämättömän huonoksi. Paino oli pudonnut 10kg. Jatkoin kuitenkin treenaamista ja luotin siihen, että kunto palautuu kyllä, kunhan vain jatkan harjoittelemista. Ottelukuntoon oli päästävä.
Yhdessä sparraustreenissä sain potkun oikeaan polveen ja kuului rasahdus. Kaaduin maahan ja pidin kiinni kehäköysistä. Tiesin, että eturistiside oli mennyt poikki. Taas. Menin takaisin asunnolleni ja romahdin täysin. Tiesin, että edessä oli uusi leikkaus ja pitkä toipumisjakso. Varasin ensimmäisen halvimman lennon takaisin Suomeen.
Menin lääkäriin ja polvesta otettiin magneettikuvat. Eturistiside oli poikki ja se operoitiin helmikuussa 2014. Lääkäri ilmoitti toipumisajan olevan vähintään yksi vuosi.
Leikkauksen jälkeen jouduin jäämään sairaalaan melkein viikoksi sietämättömien kipujen vuoksi. Kotona ehdin olla noin viikon, kun isoin leikkaushaava repesi auki. Menin takaisin lääkäriin ja haavassa todettiin olevan hematoomaa (hyytynyttä verta) ja se tyhjennettiin. Minut passitettiin keskussairaalaan ja polvesta otettiin näyte, josta löytyi bakteeri (sairaalabakteeri). Jouduin jäämään osastolle vähän pitemmäksi aikaa ja polvi revittiin auki uudestaan. Kauhukuvia maalailtiin ja kerrottiin, että jos bakteeria polvesta ei saada tapettua, polveen tehty eturistisideoperaatio olisi turha ja se jouduttaisiin poistamaan. Operoinnin jälkeen sain antibiootteja suonensisäisesti ja kotiin pääsin noin viikon päästä. Sain valtavan määrän antibiootteja ja kipulääkkeitä, joita söin pitkin päivää noin kaksi kuukautta. Antibiootit aiheuttivat ns. antibioottiripulin ja suolistobakteerin. Tähän määrättiin uusia antibiootteja jotka eivät tehonneet. Antibiootteja vaihdettiin toiseen vieläkin voimakkaampaan. Olo oli aivan hirveä. En voinut edes poistua kotoa. Fyysisesti tuntui, kuin jalka olisi hakattu rautakangella hajalle ja henkisesti... En edes tiennyt, että voi olla mahdollista voida niin huonosti. Yksin asunnossani muistan miettineeni päivittäin, miten millään ei ole merkitystä. Mietin myös mitä tapahtuisi, jos söisin kaikki kipulääkkeet kerralla, vai tapahtuisiko mitään.
Toukokuussa 2014 olo alkoi helpottua ja uudet antibiootitkin alkoivat toimia. Pääsin jo liikkumaan ja aloittamaan omatoimisen kuntoutuksen kuntosalilla. Vanhat treeniliikkeet olivat mahdottomia ja jouduin keksimään uusia. Aloin harrastamaan kehonpainoharjoittelua. Askel kerrallaan haastavampia liikkeitä kivun sallimissa rajoissa. Polven kunto eteni hitaasti, tuskaisen hitaasti. Vielä puolen vuodenkin kohdalla tuntui, että jalka on totaalisen pilalla koko lopun elämän. Epätoivon tunteita koin vielä kuukausikin sitten. Noin kuukauden ajan olen tehnyt todella paljon liikkuvuusharjoitteita ja venytellyt enemmän, kuin koskaan aikaisemmin. Polven kunto on nyt parempi, kuin 4-5 vuoteen. Vielä on paljon tekemistä, mutta tänään tein jo hyppyharjoituksia yhdellä jalalla ensimmäistä kertaa vuoteen. Ilman kipuja vieläpä. Nyt on 11kk takana tätä kuntoutumisjaksoa. Syvissä ja tummissa vesissä on uitu, mutta missään vaiheessa en luovuttanut ja salille olen raahautunut tänä aikana lähes jokaisena päivänä. Tänä päivänä salille meno ei onneksi enää ole raahautumista ja treenitkin on vähän erilaisia :).
 |
| Lisää kuvateksti |
Jos jotain olen oppinut, niin sen, että vastoinkäymiset kasvattaa. Varsinkin henkisesti. Tuskin tulee enää koskaan valitettua flunssasta :) tai kitistyä pienistä lihaskivuista. Tietyllä tavalla olen kiitollinen näistä vastoinkäymisistä. Pakon edessä jouduin muuttamaan toimintatapojani, treenimenetelmiä, ajattelutapojani ja suhtautumista elämän eri osa-alueisiin. Olen nyt vahvempi, kuin koskaan. Fyysisesti ja ennen kaikkea henkisesti.
Toivon, että tämä tarina voisi motivoida niitä ihmisiä, jotka taistelevat omia taistelujaan, olivat ne sitten pieniä tai suuria. Urheilijoita loukkaantumisten jälkeen takaisin lajeihinsa, sairaita takaisin terveiksi tai vaikka ylipainosta kärsiviä elämänmuutokseen ja siihen, että vihdoin tuntee voivansa hyvin. Terveyttä ei pidä koskaan ottaa itsestään selvyytenä. Sen tärkeyden huomaa vasta, kun sen menettää.
On toki paljon suurempia asioita ja isompia vastoinkäymisiä, kuin nämä minun, mutta ne ovat olleet MINULLE suuria. Pitkän aikaa tuntui, että minulta vietiin pysyvästi ainoa asia, joka potkii minua eteenpäin. En luovuttanut ja olen todella iloinen, että olen saanut sen takaisin ja enemmänkin. Olen kiitollinen, että tunnen olevani terve.
"Mikä ei tapa, käy aivan helvetin kipeää"
terveisin, A-P
